Vuodet kuluivat vinhaa vauhtia. Lauriesta kasvoi hyväntuulinen ikiliikkuja. Kaihomieliselle äidilleen hän oli todellinen päivien ilo. Stanley ei ollut päässyt irti matkamiehen vietistään, ja oli eteenkin talvella paljon poissa.

King Lancelotista kehkeytyi se herrasmies, jota Stanley oli toivonut. King oli ahkera, ja aina hyväkäytöksinen. Hänellä oli nuorellemiehelle aivan tavatonta vakavamielisyyttä ja oikeudentuntoa.  King jatkokoulutti itseään päämäärätietoisesti ja toimi opintojen ohessa apulaisena Smither & son asianajotoimistossa. Hän oli opinahjossaan Royal Holloway´ssa ensimmäinen ikivanhojen sukujen ulkopuolelta tullut oppilas. Joitain teollisuusparonien poikia Royal Holloway'ssa oli nähty, mutta ei ketään kuin King Lancelot.

King Lancelot osallistui usein Stanleyn ja Montgomery Heartcliffin klubi-iltoihin. Stanley ja Montgomery pelasivat dartsia ja nauttivat konjakkia pikkutunneille. King osallistui keskusteluihin mielellään, mutta dartsin ystävä hän ei ollut. Stanley kuunteli mielellään Kingin mielipiteitä ajankohtaisista aiheista: Väli-Amerikasta löytyneistä kadonneista kaupungeista, teollisuuden aiheuttamasta yhteiskunnallisesta muutoksesta ja kapinoista Intiassa. Hänestä oli huvittavaa, että tuo pieni musta poika, esitti niin analyyttisia huomioita maailmasta.

Konjakista herkistyneenä Stanley joskus kertoi Kingille entisestä elämästään. Vanhoista ajoista Glendalogh'ssa. Isästään Edgarista, joka oli kunnon vanhojen aikojen kreivi, täydellisen tietoinen arvostaan ja asemastaan.

Laurie oli tavattoman ujo, mutta toisinaan äiti pakotti hänet esiintymään Heartcliffien naisille pianosalissa. Vanha lady Sharon säesti ja Laurie esitti kepeitä lauluja hermostuneella äänellään. Deborah ymmärsi hyvin ujouden kiroja, siksi hän pyrkikin harjoittamaan Laurien luonnetta rohkeampaan suuntaan.

Debby myös kannusti urhoollisesti ainokaistaan musiikin pariin, mutta valitettavasti Laurie joutui esiintyessään usein ramppikuumeen valtaan, eikä onnistunut erityisen hyvin. Deborah oli kannustava, eikä usein edes suostunut näkemään Laurien puutteellisia lahjoja.

Lauriella ei ollut muita ystäviä kuin King. Laurie oli jo pienestä pitäen viihtynyt erinomaisen hyvin yksikseen. Joskus Heartcliffien lapsia tavatessaan, hän istuskeli hiljaa yksikseen, ja mietiskeli omia asioitaan. Kovaääniset ja hemmotellut Jules ja Jeannot Heartcliff saivat hänet ainoastaan pelokkaaksi. Kingin ystäväksi Laurie oli kasvanut ensi hetkestä lähtien. He olivat viettäneet lapsuutensa yhdessä, joten he ymmärsivät täydellisesti toistensa luonteen heikkouksia.

King ja Laurie luistelivat mielellään kirpeinä talvi-iltoina. He ajoivat toisiaan takaa vinhaa vauhtia, usein King antoi Laurien voittaa takaa-ajon. Hän suhtautui pieneen ystäväänsä isoveljellisellä huolenpidolla, eikä halunnut pahoittaa Laurien mieltä. Koska myöskään Kingillä ei ollut erityisen paljon ystäviä, hän vietti kaiken työltä ja opiskelulta ylijäävän ajan Laurien kanssa.

Kingiä ja Laurieta yhdisti kiinnostus seikkailutarinoihin, joissa ritarit ja neidot seikkailivat vierailla mailla. Ne joissa uuden maailman matkaajat kohtasivat tuntemattomia kansoja, ja selvitivät uskomattomista tilanteista nokkeluudellaan. Illat he ahmivat noita tarinoita yhdessä, nauttivat sydämensä kyllyydestä hurjista tilanteista jonne tarinat heidät johdattivat.

 Kingin selvitettyä Royal Holloway collegen loistavin arvosanoin Stanley lahjoitti hänelle isänsä vanhan kirjapaketin, jossa entisen maailman nerot kilvan esittelivät tuloksiaan eri tieteissä. Jotkut tulokset olivat epäilemättä jo vanhentuneita, mutta Stanley tiesi, että King arvostaisi opuksia historiallisena katsauksena imperiumin kehitykseen.

Oli selvää, että King tulisi jatko-opiskelemaan. Stanley piti tätä täysin selvänä, ja niin King itsekin. Melkein heti King saikin paikan University of Londonista. Stanley vaikutti pitkälti yliopiston valintaan, sillä uskonnollisten yliopistojen sijaan, hän halusi Kingin nauttivan modernimman ja tieteellisemmän yliopiston opetuksesta. University of London, oli uusi ja maallisiin tieteisiin suuntautunut yliopisto, keskellä ummehtuneita ja ikiaikaisia opinahjoja.

Meredithin ja Kingin välit olivat myös hyvin läheiset. Meredith oli todella ylpeä Kingin saavutuksista, ja tiedon maineikkaaseen yliopistoon pääsystä hän otti ilolla vastaan. Meredith tunsi kuinka King oli kamppaillut elämässään, ja hänen hartain toiveensa olikin, että King löytäisi paikkansa maailmassa. Mitä paremmin poika kouluttautui, sitä helpompi hänen olisi tuo paikka lunastaa. Meredith tiesi, että King tulisi kohtaamaan ennakkoluuloja kaikkialla minne menisikään.

Mutta Meredith ei ollut itsekään aivan tietämätön noista ennakkoluuloista. Hän oli köyhän maalaisnaisen tytär, ja hänen kohtalonsa oli sinetöity sinä päivänä kun hän saapui sisäköksi Glendalogh'in. Hänestä tuli näkymätön, mutta elintärkeä osa sir Lawrencen perheen elämää. Omaa elämää hänellä ei tuon jälkeen koskaan ollut. Eikä hän voinut kieltää sitä, että joskus haaveili omasta perheestä. Haaveili siitä, että saisi elää lähellä sairasta äitiään vanhoilla kotikonnuillaan. Hän oli hyvin iloinen Kingin onnesta, tästä toivottavasti tulisi oman onnensa ylinherra.

Kingin ja Laurien jäähyvästit olivat tunteelliset. King tiesi ikävöivänsä pientä ystäväänsä, häntä kuitenkin odotti ahkera työskentely opiskelujen parissa. Laurieta ei odottanut mikään erikoinen, hän ainostaan menettäisi rakkaan ystävänsä. Hän oli syystäkin murheenmurtama.

 

•  

Kingin opiskellessa Lontoossa, Lauriesta kasvoi ihastuttava neitokainen. Ikäistensä seurassa hän vietti hyvin vähän aikaa. Hänen päivänsä täytti biologinen tutkimus, jota hän isänsä tiluksilla huviksensa harrasti. Hän rakasti värikkäitä perhosia, mutta oli liian herkkä niitä keräilemään. Laurie ei millään voinut niin suloisia otuksia keihästää kokoelmiksi. Joten hän tyytyi vain raportoimaan lajihavannoistaan perhospäiväkirjaansa.

Laurie luki yhä seikkailutarinoita iltaisin. Usein yöt vierähtivät myöhään kirjojen parissa, vaikka Meredith pyrkikin estämään sen.

Meredithin kasvimaalla Laurie kävi toisinaan hoitamassa taimia, vaikkei se ollutkaan oikein sopivaa. Hänellä ei ollut yhtään puutarhatöihin soveltuvaa asus ja hän sai jatkuvasti toruja pukujensa likaamisesta.

Meredith kasvatti hyödyllisiä vihanneksia, tomaatteja ja kurkkuja, herneitä ja kurpitsoja. Joskus Laurie sujautti sekaan kaupungilta hankkimiaan eksoottisten viidakkokukkien siemeniä kenenkään tietämättä. Yleensä taimet kuolivat varsin pian, mutta toisinaan sai Meredithkin nauttia yllättävästä kukkaloistosta.

Stanley ei välittänyt siitä, ettei Laurie aina toiminut kaikkia sääntöjä noudattaen. Hän oli ylpeä tyttärestään. Stanleyn mielestä Lauriesta oli kasvanut suloisin olento, mitä hän koskaan oli nähnyt. Laurie oli nokkela ja älykäs. Hän oli kiinnostunut samoista asioista, joista Stanleykin: luonnontieteistä ja vieraista kulttuureista.

Stanley oli ylpeä, ettei hänen tyttärensä sortunut yleiseen hömpötykseen, juhlintaan ja pinnalliseen seuraelämään. Laurie osasi kyllä kietoa Stanleyn pikkusormensa ympärille, jos Laurie joskus tekikin jotain typerää, sai Stanley sen käännettyä mielessään parhain päin. Laurie ei siis voinut tehdä paljoakaan väärin, kaiken Stanley antoi periksi.

Stanley ei ollut erityisen innostunut kun Laurie päätti aloittaa baletin yksityisopettajan johdolla. Stanley piti sitä täydellisenä hömpötyksenä ja oli aivan varma, että Aimeé Heartcliff oli saanut jollain tavoin ylipuhuttua Laurien. Laurie kuitenkin oli päättänyt, eikä Stanleyn auttanut ajatella kuin että liikunta teki varmasti hyvää Laurielle.

Laurien idea oli myös takapihalle hankittu upea uima-allas. Äiti ja tytär nauttivat altaasta täysin rinnoin. Stanley tyytyi vain katselemaan naisväen touhuja.

Deborahille vedessä telmiminen oli paluuta lapsuuteen. Joskus kauan sitten hän oli viettänyt lukuisia tuokioita lastenhoitajiensa kanssa Intian valtameren pehmeissä aalloissa. Vesi oli hänen elementtinsä, vaikkakin hän monien vuosien uimattomuuden jälkeen oli aluksi kauhuissaan.

Deborahin ja Laurien suhde oli varsin erilainen kuin isän ja tyttären. Deborah osasi suhtautua Lauriehin huomattavan käytännöllisemmin. Hän halusi, että Lauriesta kasvaisi tasapainoinen ja toiset huomioiva nainen. Stanleyn yletön kritiikittömyys Laurien tekosia kohtaan, oli vain omiaan tekemään hallaa tytön luonteelle. Deborah oli varma, että jollei hän hillitsisi ja kieltäisi Laurieta, tulisi hänestä hyvin hankala tapaus. Tottakai Deborah piti tytärtään yhtä ainutlaatuisen upeana kuin Stanleykin, hän vain osasi suhtautua kaikkeen käytännöllisemmin.

 

 

Tuon kuulaan yön tunteina alkoi Lawrencien kartanossa jännitysnäytelmä vailla vertaansa. Kauhuissaan Deborah kampesi itsensä ylös sängystä huutaen Meredithiä apuun. Kivun yltyessä hänen kauhunsa vain kasvoi. Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, auttakaa.

Stanleyllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Hän makoili salissa. Oli aivan liian levoton lukeakseen, aivan liian levoton nukkuakseen. Kauhuissaan hän kuunteli ylhäältä kuuluvaa vaikerrusta. Kätilö ja sisäkkö Meredith olivat siellä Deborahin apuna, mutta hetki hetkeltä hänestä tuntui yhä enemmän siltä, etteivät nämä osanneet asiaansa.

Stanleyllä ei ollut kokemusta syntymän ihmeestä. Hänellä ei myöskään ollut kokemusta moisesta avuttomuudesta, jonka hän siinä salissa makoillessaan kohtasi. Oli vain odotettava. Odotettava kuinka kivulla maailman lunastettaisiin uusi elämä.

Stanleyn oli lähdettävä haukkaamaan happea. Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään hän leikki King Lancelotin kanssa. Se oli tärkeä hetki Stanleylle. Käänsi ahdistavan odotuksen hetkeksi taka-alalle. Tärkeä hetki se oli myös Kingille. Hän tulisi aina muistamaan tuon pyyteettömän aidon hetken, jonka Stanleyn kanssa jakoi.

 

 

Uuvuttavien tuntien jälkeen Debby nukkui. Lapsi makasi Meredithin käsivarsilla niin täydellisenä kuin vain vastasyntyneet osaavat.

Sillä hetkellä kun Stanley sai tyttärensä käsivarsilleen oli hänen sydämensä iäksi murtunut. Yhden ohi kiitävän hetken hän oli surrut sitä, ettei koskaan voisi lunastaa lupausta, jonka isälleen antoi. Hän ei ollut saanut poikaa. Ei Edgaria. Mutta kuitenkin. Hänet valtasi varmuus. Hän oli saanut kaiken.

Lauren.  Lauren on hyvä nimi.  Stanley oli käyttänyt päiviä miettiessään sopivaa nimeä. Kunnes teellä kaikki oli valjennut hänelle.

Naimisiin mennessä hänen on vaihdettava Lawrence pois. Mitä jää jäljelle?  Lauren ja Lawrence, melkein sama asia. Ja näin tyttö saa pitää isänsä nimen, oikean nimensä!  Ja Edgar hänestä tulee myös. Aion järjestää asian. Pastori on tuttujani. Stanley oli lapsellisen huojentunut keksinnöstään. Loisto idea ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta Debbyyn. Hän halusi nimetä pienokaisen varhain edesmenneen äitinsä Dawnin mukaan.

Olkoon nimesi Lauren Dawn Edgar Lawrence.

Niin Stanley uhmasi kaikkia maallisia ja kirkollisia sääntöjä antaessaan tytölle isänsä nimen. Mutta Stanley oli päättäväinen mies, aivan liian omapäinen ajatellakseen, että säännöt voisivat estää pyhän toiveen toteutumista. Sitä ei voinut estää pastori, tuomari, eikä itse Isä Taivaallinenkaan.

Niin tuli pienokaisesta kunniakkaan isoisänsä kaima.

Meredith hoisi pikku Laurieta hellällä otteella. Pienokaisen huone sisustettiin Stanleyn tuomilla ulkomaan tuliaisilla. Isä oli ostanut ainokaiselleen antiikin patsaiden jäljitelmiä, sekä valloittavia venetsialaisia nukkeja. Tuoreet kukat poimittiin joka päivä omasta puutarhasta.

Debbyn arki sujui tyypillisten ladyn velvollisuuksien parissa. Hän ja Aimeé Heartcliff järjestivät vuoroin kakkukestejä toisilleen. Heidän kokkinsa suorastaan kilpailivat maittavimman leivonnaisen loihdinnassa. Suurimmat suosionosoitukset  keräsi Aimeén ranskalaisen kokin tarte au citron. Mutta he olivat yhteistuumin sitä mieltä, ettei Meredithin suklaaunelma ollut pekkaa pahempi.

Stanleyn ja Montgomery Heartcliffin yhteinen aika kului dartsin tai biljardin parissa. Iltaisin he nauttivat konjakkia klubihuoneella ja puhuivat tiluksistaan ja sijoituksistaan. Stanley oli jälleen kotiintunut Glendaloghiin. Sen kaiken oli saanut aikaan Debby. Debby ja Laurie.

Mutta Stanley oli matkamies. Yhä hänellä oli useita syitä kaupunkivierailuihin. Mielenkiintoiset näyttelyt ja vanhojen ystävien jälleennäkemiset veivät hänet usein Lontooseen. Yhä hän oli kiinnostunut kaukomaista, ja piti taajaan yhteyksiä nuoriin uskaliaisiin maailmankiertäjiin. Rahoitti retkiä pienillä summilla, ja sai vastineeksi tarinoita, jotka palauttivat hänelle muistoihin kaiken entisen. Uhkarohkeita sijoituksia hän ei suosinut, eikä syytänyt rahaa enää miettimättä mihinkään. Stanley Lawrence oli ehkä vanha mies, mutta aikuinen hänestä tuli vasta Laurien myötä.

Ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat Laurie otti vastaan isänsä käsivarsilla. Stanley oli sitä mieltä, että lapsen myötä aika oli kulunut yhä nopeampaa. Ensimmäinen vuosi oli mennyt ihastellessa pienokaista.

Stanley ei ollut erehtynyt. Nähdessään Debbyn Stanley oli tiennyt, että tämän kanssa hän voisi kokea onnensa täyttymyksen. Näin oli tapahtunut. Stanley ei tiennyt rakastiko Debby häntä. Ja vilpittömästi ajatellen, hän ei tiennyt rakastiko hänkään Debbyä. Kaikenkaikkiaan sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. He kunnioittivat toisiaan ja elivät sovussa.

Onnellinen Stanley oli ja katsoessaan Debbyä tiesi, että tämäkin oli. He olivat perhe.

Laurie oli isän tyttö. Vaikka Stanleyllä oli ihmisten kanssa vähän kärsivällisyyttä, Laurien kanssa hän kesti mitä vain. Laurien edessä hän oli heikoimmillaan. Ainokaiselta oli niin vaikea kieltää mitään. Eikä Stanley suinkaan halunnutkaan. Laurie sai hänet unohtamaan jäykän käytöksensä, niin että palvelusväki usein naureskellen katseli ikkunasta kun sir irrotteli sydämensä kyllyydestä.

Ulkoisesti Laurie muistutti enemmän isäänsä kuin hentopiirteistä äitiään. Hänellä oli samat syvänsiniset silmät kuin isällään, mutta äidiltään saatu punainen tukka.

Luonteensa puolesta Laurie oli kuin äitinsä. He molemmat olivat kärsivällisiä ja vaatimattomia. Heillä oli sama viipyilevän salamyhkäinen katse, ja iloista pilkettä olemuksessaan. Kiltti Laurie oli ensihetkestä lähtien. Stanleyn jääräpäisyisyyttä ei ollut hitustakaan jälkikasvussa.

Kingistä Laurie sai uskollisen leikkitoverin. Stanley oli aina kohdellut Kingiä kuten aikuista. Ei koskaan ostanut pojalle yhtäkään lelua. Oli selvää, että Laurien lastenhuoneesta tuli Kingin pakopaikka ja suurien lapsentoiveiden tyyssija. Yhdessä he syöksyivät lelulaatikolle. Ja yhdessä he pakenivat leikin ihmeelliseen maailmaan. 

Oli King minkä tahansa sosiaalipsykologisen kokeilun tuotos, Laurielle hän oli vain leikkitoveri. He olivat samanlaisia.

 

Sir Stanley Lawrence oli saanut elämässään aina haluamansa. Deborah oli aivan liian heikko ja tahdoton, aivan liian myötätuntoinen sanoakseen hänelle ei.

Niin Deborah Pearsesta tuli lady Lawrence. Juhliin saapuivat vanhat ystävät, joita Stanleyllä yhä kylässä oli. Lady Sharon Heartcliff, sekä hänen poikansa sir Heartcliff  vaimoineen.

Deborah sai kaivattua tukea Aimeé Heartcliffiltä. He olivat samanikäisiä, molemmat kaukaa kylään saapuneita, yksinäisiä. Kiltti Deborah oli ehkä luonteeltaan Aimeén vastakohta, mutta ensi näkemältä hän tunsi sielujen sympatiaa tuota naista kohtaan. Ystävä muuttaisi varmasti kaiken.

Hellällä, mutta päättäväisellä otteella Deborah otti kartanon ladyn roolinsa. Hän sai läpi pienet muutokset ruokailusalin sisustuksessa ja Stanleyn aamiaistottumuksissa.

Hän määräsi palvelijat kunnostamaan ränsistyvää ruusuverantaa. Deborahista oli mielyttävää maalata verannalla, joten kaiken tuli olla moitteettomassa kunnossa. Stanley antoi nuorikkonsa husholleerata mielensä mukaan. Sitä hän juuri oli kaivannutkin.

 

Iltaisin Stanley huvitti itseään ja Debbyä, kuten hän vaimoaan jo tuttavallisesti kutsui, lukemalla uusimpia mannermaisia komedioita. Salaa Stanley haaveili oman elämänkertansa kirjoittamisesta. Tämä tulisi olemaan hänen elämänsä viimeinen luku. Onnellinen ja suotuisa.

Toisinaan Stanley tunsi pistoksen sydämessään siitä, kuinka hän runnoi itsensä Deborahin elämään. Lupaa kysymyttä anasti tämän nuoruuden. Hänen olisi pitänyt vakiintua jo nuorena, silloin kaikki oli helpompaa. Jatkuva syyllisyys painoi häntä. Silloin hän hukutti Deborahin lahjoihin. Stanley tilasi hienointa silkkiä Deborahin pukuihin. Ompelija tuli suoraan Pariisista, niin että Deborah oli aina ajantasalla uusimmissa väreissä ja malleissa.

Deborah, joka oli lahjakas pianisti, antoi päivittäin King Lancelotille pianotunteja. Myös Stanley oli sitä mieltä, että musiikillinen sivistys ei olisi pahitteeksi tulevalle herrasmiehelle. King suhtautui pianonsoittoon samalla päättäväiselle otteella kuin muuhunkin opiskeluunsa. Hän ei hellittänyt hetkeksikään, vaan puursi lakkaamatta. Deborah oli sitä mieltä, että niin kuuliainen oppilas kun King olikin, häneltä puuttui taiteellinen herkkyys.

Deborah kuitenkin oli väärässä. King Lancelotilla oli taiteellista herkkyyttä. Kun herrasväki lähti vieraisille tai kotiseutumatkoille sisäkkö Meredith luki hänelle jännittäviä tarinoita kaukaisista maista. Ainoastaan silloin King rentoutui ja oli hetken vain se pieni, onnekas poika.

Silloin kaukana sir ja ladyn tarkkaavaisilta katseilta, hän soitti itsekeksimiään kappaleita kepein sormin. Musiikki, kuten Maredithin tarinatkin, veivät hänet kauas ahdistavasta arjesta. Silloin  King oli joku muu.

 

Eräänä alkutalven aamuna ladya ei kuulunut aamuteelle. Sir käski Maredithin ottaa selvää mistä on kyse. Deborah löytyi nukkumasta täysin valmistautumattomana. Pariskunnalla oli tapana nauttia pitkä aamiainen yhdessä, mutta tuona päivänä Meredith joutui kuitenkin tarjoilemaan aamuteen vuoteeseen.

Stanley oli huolissaan. Debby oli nuori ja hyväkuntoinen, oli tavatonta, että tämä sillä tavoin vietti päivänsä sängyssä makoillen.

Kyse ei suinkaan ollut sairastumisesta. Me saamme lapsen, Stan. Deborah kuiskutti miehensä korvaan. Liikutuksen vallassa Stanley kaappasi vaimonsa käsivarsilleen. Kaikki muodollisuus katosi onnen kyyneliin. Stanley, vanha mies, käyttäytyi kuin hölmö, napatessaan vaimonsa syleilyyn. Deborah oli alusvaatteisillaan, mutta Stanleyn purkauksessa oli jotakin niin liikuttavaa, että siitä oli turha välittää.

Voi Debby, voi Debby. Stanley kujersi rakkauttaan tämän korvaan. Ensimmäistä kertaa Deborah oli vilpittömän onnellinen miehestään. Ei kaivannut muuta.

Stanley huolehti siitä, että Deborah sai joka päivä tarvittavan määrän raikasta ulkoilmaa. Ei liian paljon, ettei tämä vain vilustuisi. Deborahin voinnin vartiointi sai Stanleyn niin suunniltaan, että joskus hän mietti oliko sittenkin liian vanha touhuun.

Maailman tapahtumat kiinnittivät aivan uudella tavalla Stanleyn huomion. Hän luki lehtiä, ja oli uudella tapaa huolestunut kaikesta. Hänen oli suunniteltava uudestaan sijoituksiaan. Oli tärkeää, että hänen pojallaan, tulisi olemaan vakaa tulevaisuus.

Stanley ajatteli automaattisesti poikaa. Hän oli varma, että syntyvä lapsi olisi poika. Hänen sukunsa jatkaja, isänsä ja isoisänsä poika. Kunniakas Lawrence. Stanley oli päättänyt nimetä poikansa isänsä Edgarin mukaan. Sitä isä oli aina halunnut.

Sir Stanley Lawrence. Viisikymmentä kahdeksan vuotta ja kotona jälleen. Glendaloghin kevät, se tuoksuu samalle vieläkin. Tuo kaiken takaisin. Kevään suloinen ilta.  Stanley oli tuskin enempää kuin kuuden, kun Sir Egdar Lawrence, hänen kunnioitettu isävainaansa, vei perheensä brittiläisen imperiumin itäiseen kolkkaan. Kohti Indokiinaa.

Siinä maailmassa hänestä varttui kiertolainen, uuden uljaan maailman nomadi. Hän rahoitti mitä ihmeellisempiä ja uskaliaampia retkiä joka puolelle maailmaa. Pari vuotta hän vietti retkikuntineen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kartoittaen mineraaliesiintymiä ja Etelä-Amerikassa hän toimitti arkeologisia löytöjä British Museumin kokoelmiin. Stanley tuhlasi surutta isänsä perintöä. Leopoldin Kongon kumiviljelmille satsaamat pääomat kuitenkin tuottivat pian sievoista voittoa. Isä sai mielenrauhan, muttei koskaan poikaansa pysähtymään.

Se aika oli nyt. Kaksikymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen. Häntä painoi vanhuus. Nostalgia. Kaipuu juurille. Salakavalasti hänen elämästään huutoutui pois kaipuu vapauteen, tilalle tuli ikävä. Hän halusi perheen. Lapsen.

Stanley oli kuitenkin varautunut yksinäisyyteensä. Suurta riemua hänelle toi pieni ystävä ja tähän liittyvä sosiaalinen kokeilu. Kongosta, jonka elinikäinen kunniakansalainen hän oli, hän nappasi mukaansa pojan. Poika sai ennen lähtöään kasteen ja komealta kalskahtavan nimen: King Lancelot. Stanleyllä oli ironian tajua, tuolle kurjalle kulkijalle hän antoi nimen King. Hän kasvattaisi pojasta kunnon herrasmiehen. Huimat opinnot, hiotut käytöstavat ja tulevaisuuden vakaat tulot. Hänelle toi suurta riemua tarkastella kyläläisten ällistelyä. Kuin karnevaalihuumassa nämä tulivat katsomaan poikaa ja tarkastelemaan hänen taitojaan. Tuo kaikki hiveli Stanleyn huomiohakuista luonnetta. Suhde King Lancelot'n oli kuitenkin kaksijakoinen. Tämän tehtävä oli olla huomaamaton, paitsi silloin kun Sir halusi pientä viihdytystä iltaansa.

Stanley itse otti asiakseen opettaa Kingille englantia, historiaa ja maantietoa. Ranskan opetuksen hoiti kotiopettaja. Ei riittänyt, että King oli erinomainen. Hänen täytyi olla paras. Kaiken tuon Stanley teki vain pelkäksi omaksi huvituksekseen, erityisen lämmintä suhdetta hänelle ei poikaan muodostunut. Ne ajat jolloin King ei ollut Stanleyn opissa, hän vietti palvelusväen keskuudessa. Palvelusväki suhtautui poikaan viileästi. Luonnollisestikaan hän ei ollut yksi heistä. Hänellä oli vapautensa heihin nähden. Toisaalta harva kadehti hänen asemansa aiheuttamaa jatkuvaa kilvoittelua. Selvää oli, että kukaan ei ymmärtänyt häntä. Ei osannut kuvitellakaan sitä elämän kaarta, joka hänet johdatti Kongon kumipuuplantaaseilta tuohon kartanoon.

 

Monta monituista tuntia, Stanley vietti työhuoneessaan pähkäillen, kuinka ihmeessä saisi kirjoitettua parisen riviä ihailunsa kohteelle. Glendaloghin naimattomien naisten valikoima ei ollut järin laaja, eikä hän ollut solminut erityisiä kontakteja kehenkään. Aikaa ei ollut paljon. Jos hän halusi lapsia, jos halusi nähdä heidän kasvavan, oli toimittava nopeasti. Deborah Pearse oli hänen ystävänsä Cynric Pearsen ainoa lapsi. Stanley oli nähnyt Deborahin kasvavan hurmaavaksi neidoksi. Matkoiltaan hän oli aina muistanut Deborahia lahjoilla. Vaaleanpunaisella korurasialla, mielikuvituksellisilla patsailla, ja afrikkalaisilla veistoksilla. Erityistä syytä hän ei ollut tyttöä hukuttaa lahjoihin. Paitsi nyt tuo kaikki sai tarkoituksen. Ehkä kaikki oli ollut johdatusta.

-Kiitos kutsusta sir Lawrence, hyvin ystävällistä. Ja Stanley katsoi noihin vihreisiin silmiin. Hän päätti ottaa Deborahin omakseen. Vanha mies, hänellä oli hävittävää vain yksinäisyytensä.

 

He nauttivat sisäkön valmistaman herkullisen aamiaisen. Deborah oli varsin hiljainen, mutta Stanley puhui, puhumasta päästyään. Kertoi entisestä ja nykyisestä elämästään. Toiveistaan. Mutta niin viattomasti, ettei neiti säikähtäisi.

 

Heidän tavakseen tuli sulatella aamiaista ruusuverannalla.

 

Deborah, joka oli loistava maalari, käytti aikaansa maisemien ikuistamiseen. Stanley katsoi vain Deborahia, ja ikuisti tämän näkymäänsä.

Tuohon ratkaisevaan iltaan Stanley valmistautui pitkällä kuumalla kylvyllä. Hän ei tiennyt mitä Deborah hänestä ajatteli. Hyvin kasvatettujen tyttöjen tapaan, hän oli jatkuvan hienotunteinen ja hillitty. Mieltymystä hänen käytöksestään oli hankala lukea. Stanley oli ottanut sähkösanomalla yhteyttä Cynric Pearseen, joka oli antanut hiljaisen myöntymyksensä kihlaukselle.

Hermoja lepuuttaakseen hän vietti pitkän iltapäivän kalassa. Hetki oli käsillä. Eikä hän aikonut sitä menettää.

Huoneessaan Deborah valmistautui illalliseen. Hän oli vasta 21- vuotias. Minkäänlaista intohimoa hän ei ollut kokenut elämässään. Ei rakastumista tai nuoruuden huumaa. Isä oli vaalinut hänen kunniallisuuttaan koko ikänsä. Halusiko hän nyt uuden isän? Jättäisi kaiken tuon miehen takia. Toki hän piti Sir Lawrencesta. Mutta pitikö juuri hänen pelastaa tuo mies vanhuudelta? Hänen nuoruutensa uhrata sillä alttarilla. Deborah halusi itkeä.

Rakas Deborah, tuletko vaimokseni. Saat kaiken mitä maailmassa voi toivoa. Saat koko maailman. Mutta Deborah ei voinut.

Ei ollut selvää, ketä hän itki. Omaa nuoruuttaan, Stanleyn vanhuutta, omaa isänsä kaukana idässä, kuollutta äitiään. Tämäkö oli kohtalo.

Sir. Antakaa minä mietin vielä vähän.

Itkunsa Deborah itki yksin lammella. Isä oli ottanut häneen yhteyttä ja kehoittanut harkitsemaan vakavasti Sir Lawrencen tarjousta. Hän oli viettänyt jo koko kesän Glengaloghissa, syksy saapui joutuisasti. Lehdet varisivat puista. Linnut lähtivät kohti kotia. Miksei hänkin.