Tuon kuulaan yön tunteina alkoi Lawrencien kartanossa jännitysnäytelmä vailla vertaansa. Kauhuissaan Deborah kampesi itsensä ylös sängystä huutaen Meredithiä apuun. Kivun yltyessä hänen kauhunsa vain kasvoi. Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, auttakaa.

Stanleyllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin odottaa. Hän makoili salissa. Oli aivan liian levoton lukeakseen, aivan liian levoton nukkuakseen. Kauhuissaan hän kuunteli ylhäältä kuuluvaa vaikerrusta. Kätilö ja sisäkkö Meredith olivat siellä Deborahin apuna, mutta hetki hetkeltä hänestä tuntui yhä enemmän siltä, etteivät nämä osanneet asiaansa.

Stanleyllä ei ollut kokemusta syntymän ihmeestä. Hänellä ei myöskään ollut kokemusta moisesta avuttomuudesta, jonka hän siinä salissa makoillessaan kohtasi. Oli vain odotettava. Odotettava kuinka kivulla maailman lunastettaisiin uusi elämä.

Stanleyn oli lähdettävä haukkaamaan happea. Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään hän leikki King Lancelotin kanssa. Se oli tärkeä hetki Stanleylle. Käänsi ahdistavan odotuksen hetkeksi taka-alalle. Tärkeä hetki se oli myös Kingille. Hän tulisi aina muistamaan tuon pyyteettömän aidon hetken, jonka Stanleyn kanssa jakoi.

 

 

Uuvuttavien tuntien jälkeen Debby nukkui. Lapsi makasi Meredithin käsivarsilla niin täydellisenä kuin vain vastasyntyneet osaavat.

Sillä hetkellä kun Stanley sai tyttärensä käsivarsilleen oli hänen sydämensä iäksi murtunut. Yhden ohi kiitävän hetken hän oli surrut sitä, ettei koskaan voisi lunastaa lupausta, jonka isälleen antoi. Hän ei ollut saanut poikaa. Ei Edgaria. Mutta kuitenkin. Hänet valtasi varmuus. Hän oli saanut kaiken.

Lauren.  Lauren on hyvä nimi.  Stanley oli käyttänyt päiviä miettiessään sopivaa nimeä. Kunnes teellä kaikki oli valjennut hänelle.

Naimisiin mennessä hänen on vaihdettava Lawrence pois. Mitä jää jäljelle?  Lauren ja Lawrence, melkein sama asia. Ja näin tyttö saa pitää isänsä nimen, oikean nimensä!  Ja Edgar hänestä tulee myös. Aion järjestää asian. Pastori on tuttujani. Stanley oli lapsellisen huojentunut keksinnöstään. Loisto idea ei tehnyt yhtä suurta vaikutusta Debbyyn. Hän halusi nimetä pienokaisen varhain edesmenneen äitinsä Dawnin mukaan.

Olkoon nimesi Lauren Dawn Edgar Lawrence.

Niin Stanley uhmasi kaikkia maallisia ja kirkollisia sääntöjä antaessaan tytölle isänsä nimen. Mutta Stanley oli päättäväinen mies, aivan liian omapäinen ajatellakseen, että säännöt voisivat estää pyhän toiveen toteutumista. Sitä ei voinut estää pastori, tuomari, eikä itse Isä Taivaallinenkaan.

Niin tuli pienokaisesta kunniakkaan isoisänsä kaima.

Meredith hoisi pikku Laurieta hellällä otteella. Pienokaisen huone sisustettiin Stanleyn tuomilla ulkomaan tuliaisilla. Isä oli ostanut ainokaiselleen antiikin patsaiden jäljitelmiä, sekä valloittavia venetsialaisia nukkeja. Tuoreet kukat poimittiin joka päivä omasta puutarhasta.

Debbyn arki sujui tyypillisten ladyn velvollisuuksien parissa. Hän ja Aimeé Heartcliff järjestivät vuoroin kakkukestejä toisilleen. Heidän kokkinsa suorastaan kilpailivat maittavimman leivonnaisen loihdinnassa. Suurimmat suosionosoitukset  keräsi Aimeén ranskalaisen kokin tarte au citron. Mutta he olivat yhteistuumin sitä mieltä, ettei Meredithin suklaaunelma ollut pekkaa pahempi.

Stanleyn ja Montgomery Heartcliffin yhteinen aika kului dartsin tai biljardin parissa. Iltaisin he nauttivat konjakkia klubihuoneella ja puhuivat tiluksistaan ja sijoituksistaan. Stanley oli jälleen kotiintunut Glendaloghiin. Sen kaiken oli saanut aikaan Debby. Debby ja Laurie.

Mutta Stanley oli matkamies. Yhä hänellä oli useita syitä kaupunkivierailuihin. Mielenkiintoiset näyttelyt ja vanhojen ystävien jälleennäkemiset veivät hänet usein Lontooseen. Yhä hän oli kiinnostunut kaukomaista, ja piti taajaan yhteyksiä nuoriin uskaliaisiin maailmankiertäjiin. Rahoitti retkiä pienillä summilla, ja sai vastineeksi tarinoita, jotka palauttivat hänelle muistoihin kaiken entisen. Uhkarohkeita sijoituksia hän ei suosinut, eikä syytänyt rahaa enää miettimättä mihinkään. Stanley Lawrence oli ehkä vanha mies, mutta aikuinen hänestä tuli vasta Laurien myötä.

Ensimmäiset syntymäpäiväjuhlat Laurie otti vastaan isänsä käsivarsilla. Stanley oli sitä mieltä, että lapsen myötä aika oli kulunut yhä nopeampaa. Ensimmäinen vuosi oli mennyt ihastellessa pienokaista.

Stanley ei ollut erehtynyt. Nähdessään Debbyn Stanley oli tiennyt, että tämän kanssa hän voisi kokea onnensa täyttymyksen. Näin oli tapahtunut. Stanley ei tiennyt rakastiko Debby häntä. Ja vilpittömästi ajatellen, hän ei tiennyt rakastiko hänkään Debbyä. Kaikenkaikkiaan sillä ei ollut paljoakaan merkitystä. He kunnioittivat toisiaan ja elivät sovussa.

Onnellinen Stanley oli ja katsoessaan Debbyä tiesi, että tämäkin oli. He olivat perhe.

Laurie oli isän tyttö. Vaikka Stanleyllä oli ihmisten kanssa vähän kärsivällisyyttä, Laurien kanssa hän kesti mitä vain. Laurien edessä hän oli heikoimmillaan. Ainokaiselta oli niin vaikea kieltää mitään. Eikä Stanley suinkaan halunnutkaan. Laurie sai hänet unohtamaan jäykän käytöksensä, niin että palvelusväki usein naureskellen katseli ikkunasta kun sir irrotteli sydämensä kyllyydestä.

Ulkoisesti Laurie muistutti enemmän isäänsä kuin hentopiirteistä äitiään. Hänellä oli samat syvänsiniset silmät kuin isällään, mutta äidiltään saatu punainen tukka.

Luonteensa puolesta Laurie oli kuin äitinsä. He molemmat olivat kärsivällisiä ja vaatimattomia. Heillä oli sama viipyilevän salamyhkäinen katse, ja iloista pilkettä olemuksessaan. Kiltti Laurie oli ensihetkestä lähtien. Stanleyn jääräpäisyisyyttä ei ollut hitustakaan jälkikasvussa.

Kingistä Laurie sai uskollisen leikkitoverin. Stanley oli aina kohdellut Kingiä kuten aikuista. Ei koskaan ostanut pojalle yhtäkään lelua. Oli selvää, että Laurien lastenhuoneesta tuli Kingin pakopaikka ja suurien lapsentoiveiden tyyssija. Yhdessä he syöksyivät lelulaatikolle. Ja yhdessä he pakenivat leikin ihmeelliseen maailmaan. 

Oli King minkä tahansa sosiaalipsykologisen kokeilun tuotos, Laurielle hän oli vain leikkitoveri. He olivat samanlaisia.