Sir Stanley Lawrence. Viisikymmentä kahdeksan vuotta ja kotona jälleen. Glendaloghin kevät, se tuoksuu samalle vieläkin. Tuo kaiken takaisin. Kevään suloinen ilta.  Stanley oli tuskin enempää kuin kuuden, kun Sir Egdar Lawrence, hänen kunnioitettu isävainaansa, vei perheensä brittiläisen imperiumin itäiseen kolkkaan. Kohti Indokiinaa.

Siinä maailmassa hänestä varttui kiertolainen, uuden uljaan maailman nomadi. Hän rahoitti mitä ihmeellisempiä ja uskaliaampia retkiä joka puolelle maailmaa. Pari vuotta hän vietti retkikuntineen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kartoittaen mineraaliesiintymiä ja Etelä-Amerikassa hän toimitti arkeologisia löytöjä British Museumin kokoelmiin. Stanley tuhlasi surutta isänsä perintöä. Leopoldin Kongon kumiviljelmille satsaamat pääomat kuitenkin tuottivat pian sievoista voittoa. Isä sai mielenrauhan, muttei koskaan poikaansa pysähtymään.

Se aika oli nyt. Kaksikymmentä vuotta isän kuoleman jälkeen. Häntä painoi vanhuus. Nostalgia. Kaipuu juurille. Salakavalasti hänen elämästään huutoutui pois kaipuu vapauteen, tilalle tuli ikävä. Hän halusi perheen. Lapsen.

Stanley oli kuitenkin varautunut yksinäisyyteensä. Suurta riemua hänelle toi pieni ystävä ja tähän liittyvä sosiaalinen kokeilu. Kongosta, jonka elinikäinen kunniakansalainen hän oli, hän nappasi mukaansa pojan. Poika sai ennen lähtöään kasteen ja komealta kalskahtavan nimen: King Lancelot. Stanleyllä oli ironian tajua, tuolle kurjalle kulkijalle hän antoi nimen King. Hän kasvattaisi pojasta kunnon herrasmiehen. Huimat opinnot, hiotut käytöstavat ja tulevaisuuden vakaat tulot. Hänelle toi suurta riemua tarkastella kyläläisten ällistelyä. Kuin karnevaalihuumassa nämä tulivat katsomaan poikaa ja tarkastelemaan hänen taitojaan. Tuo kaikki hiveli Stanleyn huomiohakuista luonnetta. Suhde King Lancelot'n oli kuitenkin kaksijakoinen. Tämän tehtävä oli olla huomaamaton, paitsi silloin kun Sir halusi pientä viihdytystä iltaansa.

Stanley itse otti asiakseen opettaa Kingille englantia, historiaa ja maantietoa. Ranskan opetuksen hoiti kotiopettaja. Ei riittänyt, että King oli erinomainen. Hänen täytyi olla paras. Kaiken tuon Stanley teki vain pelkäksi omaksi huvituksekseen, erityisen lämmintä suhdetta hänelle ei poikaan muodostunut. Ne ajat jolloin King ei ollut Stanleyn opissa, hän vietti palvelusväen keskuudessa. Palvelusväki suhtautui poikaan viileästi. Luonnollisestikaan hän ei ollut yksi heistä. Hänellä oli vapautensa heihin nähden. Toisaalta harva kadehti hänen asemansa aiheuttamaa jatkuvaa kilvoittelua. Selvää oli, että kukaan ei ymmärtänyt häntä. Ei osannut kuvitellakaan sitä elämän kaarta, joka hänet johdatti Kongon kumipuuplantaaseilta tuohon kartanoon.

 

Monta monituista tuntia, Stanley vietti työhuoneessaan pähkäillen, kuinka ihmeessä saisi kirjoitettua parisen riviä ihailunsa kohteelle. Glendaloghin naimattomien naisten valikoima ei ollut järin laaja, eikä hän ollut solminut erityisiä kontakteja kehenkään. Aikaa ei ollut paljon. Jos hän halusi lapsia, jos halusi nähdä heidän kasvavan, oli toimittava nopeasti. Deborah Pearse oli hänen ystävänsä Cynric Pearsen ainoa lapsi. Stanley oli nähnyt Deborahin kasvavan hurmaavaksi neidoksi. Matkoiltaan hän oli aina muistanut Deborahia lahjoilla. Vaaleanpunaisella korurasialla, mielikuvituksellisilla patsailla, ja afrikkalaisilla veistoksilla. Erityistä syytä hän ei ollut tyttöä hukuttaa lahjoihin. Paitsi nyt tuo kaikki sai tarkoituksen. Ehkä kaikki oli ollut johdatusta.

-Kiitos kutsusta sir Lawrence, hyvin ystävällistä. Ja Stanley katsoi noihin vihreisiin silmiin. Hän päätti ottaa Deborahin omakseen. Vanha mies, hänellä oli hävittävää vain yksinäisyytensä.

 

He nauttivat sisäkön valmistaman herkullisen aamiaisen. Deborah oli varsin hiljainen, mutta Stanley puhui, puhumasta päästyään. Kertoi entisestä ja nykyisestä elämästään. Toiveistaan. Mutta niin viattomasti, ettei neiti säikähtäisi.

 

Heidän tavakseen tuli sulatella aamiaista ruusuverannalla.

 

Deborah, joka oli loistava maalari, käytti aikaansa maisemien ikuistamiseen. Stanley katsoi vain Deborahia, ja ikuisti tämän näkymäänsä.

Tuohon ratkaisevaan iltaan Stanley valmistautui pitkällä kuumalla kylvyllä. Hän ei tiennyt mitä Deborah hänestä ajatteli. Hyvin kasvatettujen tyttöjen tapaan, hän oli jatkuvan hienotunteinen ja hillitty. Mieltymystä hänen käytöksestään oli hankala lukea. Stanley oli ottanut sähkösanomalla yhteyttä Cynric Pearseen, joka oli antanut hiljaisen myöntymyksensä kihlaukselle.

Hermoja lepuuttaakseen hän vietti pitkän iltapäivän kalassa. Hetki oli käsillä. Eikä hän aikonut sitä menettää.

Huoneessaan Deborah valmistautui illalliseen. Hän oli vasta 21- vuotias. Minkäänlaista intohimoa hän ei ollut kokenut elämässään. Ei rakastumista tai nuoruuden huumaa. Isä oli vaalinut hänen kunniallisuuttaan koko ikänsä. Halusiko hän nyt uuden isän? Jättäisi kaiken tuon miehen takia. Toki hän piti Sir Lawrencesta. Mutta pitikö juuri hänen pelastaa tuo mies vanhuudelta? Hänen nuoruutensa uhrata sillä alttarilla. Deborah halusi itkeä.

Rakas Deborah, tuletko vaimokseni. Saat kaiken mitä maailmassa voi toivoa. Saat koko maailman. Mutta Deborah ei voinut.

Ei ollut selvää, ketä hän itki. Omaa nuoruuttaan, Stanleyn vanhuutta, omaa isänsä kaukana idässä, kuollutta äitiään. Tämäkö oli kohtalo.

Sir. Antakaa minä mietin vielä vähän.

Itkunsa Deborah itki yksin lammella. Isä oli ottanut häneen yhteyttä ja kehoittanut harkitsemaan vakavasti Sir Lawrencen tarjousta. Hän oli viettänyt jo koko kesän Glengaloghissa, syksy saapui joutuisasti. Lehdet varisivat puista. Linnut lähtivät kohti kotia. Miksei hänkin.